Hollywood pilasi Elvis Presleyn, todetaan usein, mutta Elviksen hulavanteenheppoinen elokuvaura on vain yksi puoli hänen kineettisestä totuudestaan.

Liukuhihnamaisessa valkokankaalle ikuistumisessa on Elviksen kohdalla erityisen onnekas kääntöpuolensa – rock-ikonin asemaa ovat jo ennen hänen kuolemaansakin ylläpitäneet monet Elvis-aiheiset dokumenttielokuvat.

Presleyn kuolinvuonna 1977 syntyneenä ensimmäinen oma kirkas muistoni Elviksestä on Denis Sandersin ohjaamasta konserttielokuvasta Tämä on Elvis (Elvis: The That’s the Way It Is, 1970), jonka TV1 esitti syksyllä 1983.

Siinä tuntui melkein oikeasti päässeensä Elviksen keikalle.

Elviksen kulttuurinen ikonisuus on sellaisissa korkeuksissa, että hänestä luotuja muutamia fiktiivisiä hahmotuksia ei voi syyttää ainakaan pelokkuudesta. Viimeksi asialla oli australialainen, melko harvakseltaan ohjannut Baz Luhrmann, joka ei luopunut Elviksessään (2022) visuaalisesti kimaltelevasta tyylistään lähestyessään rockin kuninkaaksikin joskus kohotettua hahmoa.

Lopputulos oli persoonallinen kokonaisuus, mutta kuten usein Luhrmannin poprojalististen vyörytysten kohdalla, siitä puuttui läpikotaisin välittyvä näkemys.

LUHRMANN JATKAA Elviksen parissa myös ensimmäisessä dokumenttielokuvassaan.

Hän on päässyt penkomaan peräti 68 laatikollista 35-millisiä ja 8-millisiä filmejä, jotka sisälsivät pääasiassa poistoja edellä mainitusta Tämä on Elvis -filmistä ja sitä seuranneesta Robert Abelin ja Pierre Adidgen Elvis kiertueella -dokumentista (Elvis on Tour, 1972). Filmilaatikot olivat jemmassa MGM:n arkistoissa kansaslaisessa suolakaivoksessa.

Vaikka töitä on silminnähden tehty, EPiC: Elvis Presley in Concertia katsoessa ei oikein riitä vain se, että tykkää Elviksestä. Pitäisi tykätä myös Luhrmannin tyylistä, joka poimii palan sieltä ja toisen täältä, yrittämättäkään syventyä tarkemmin minkään Elvikselle olennaisen asian äärelle.

Luhrmannin pintatoimittajamainen näkemys pitkälti myötäilee Elvistä, joka valaisee eri puolia itsestään lyhyin kuvailevin heitoin kameralle. Entisessä maailmassa Jyrki Hämäläinen omistaisi elokuvalle kokonaisen Suosikin numeron.

Teosta varten esiinkaivetuista filmeistä puuttui ääni, joka on lopulta synkronisoitu kuvan kanssa muista lähteistä. Tätä ei välillä voi olla huomaamatta.

Vielä, kun filmilliset arkistomateriaalit muokkaantuvat nykyaikaiseksi digitaaliseksi elokuvakieleksi, joka häivyttää materiaalin alkuluonnetta, prosessi saa miettimään, tekeekö se lopulta sittenkään ymmärrettäväksi valmistusaikaansa tai Elvistä itseäänkään vai pikemminkin nykyhetkeä ja omia odotuksiamme.

Luhrmann luo tapansa mukaan vielä varsin koristeelliset visuaaliset kehykset menneisyydelle ja sinetöi ne Elvistä tunnetusti fanittavan Bonon runolla.

YLEISESTI OTTAEN EPiC: Elvis Presley in Concert muistuttaa tyyliltään hieman taannoista Moonage Daydreamia (2022), jossa ohjaaja Brett Morgen yritti hahmottaa David Bowien merkitystä sekä yksityisenä että julkisena ihmisenä ujuttamalla hänet kaleidoskooppiinsa omassa tutkimuskammiossaan.

Messevästä ylöspanosta huolimatta Luhrmann haluaa paradoksaalisesti tuoda esiin inhimillisen Elviksen, tavallisen ihmisen, jota emme ole tarpeeksi tunteneet. Vannoutuneet Elvis-fanit varmasti löytävätkin aina jotain uutta ja ihmeellistä miehestä, mutta mitään erityisen mieleenpainuvaa ja käänteentekevää ei silti ole tässä mielessä tarjolla.

Ehkä olemme päässeet Elviksen inhimillisyyttä jo aivan yhtä lähelle puolihuomaamatta hänen esiintymisissään ja tulkinnoissaan.

Ellei muuna, niin Elvis korostuu materiaaleissa ainakin varsin välittömänä humoristina. Esimerkiksi hän valittaa, kuinka ”kurkku on niin kuiva, että tuntuu kuin Bob Dylan olisi nukkunut siellä koko yön”.

Yhteiskunnallisesti Luhrmann on jälleen varsin passiivinen hahmottaja. Kun armeijan tunnetusti suorittaneelta Elvikseltä kysytään mielipidettä aseistakieltäytyjistä, hän vastaa olevansa vain viihdyttäjä, mutta Luhrmannin kerronnasta puuttuu selväpiirteinen ote ideologisesti jakautuneeseen maahan, jonka nuorisokulttuuri oli jo vallan muuta kuin Elviksen läpilyödessä.

Osuvinta elokuvassa on sen kirjainlyhenteinen, nykyistä muotiadjektiivia hyödyntävä nimi. Harmi kyllä, todellista eeppisyyden tuntua Luhrmann ei Elvis-materiaalillaan pysty loihtimaan.

Ohjaaja on silti kuvaillut elokuvansa ilmestymistä maailman isoimmille valkokankaille nyt jopa siksi maailmankiertueeksi, josta Elvis haaveili Las Vegas -jumituksensa vastapainoksi, mutta joka ei koskaan toteutunut.